Olen tehnyt sitä itse hyvin paljon ja uskon, että hyvin monet ystäväni ja tuttuni tekevät sitä. Melkein voisin väittää, että jokainen, joka jakaa kuviaan nettiin, on tehnyt sitä.

Käsi ylös, jos olet joskus ottanut monta kuvaa yhdestä tilanteesta ja valinnut niistä omasta mielestäsi parhaimman. Itse voin nostaa molemmat kädet ja todeta, että sitä on tullut tehtyä ihan liikaa. Joskus jopa otan monta kuvaa, lähetän vaihtoehdot ystävilleni whatsappiin ja pyydän heitä valitsemaan parhaimman (varmasti tuttua myös jollekkulle muulle) VOI MORJENS.... Yhtään kavereiden mielipiteitä väheksymättä mietin, että eiköhän mun itse pitäisi tietää, millaisen kuvan haluan itsestäni jakaa somessa.

Miltä sitten haluan näyttää somessa? 

No tottakai ekana mietin sitä et mitä jos mun ihastuksista Top3  nro1. SUURIN ihastus näkee sen kuvan?! No sit tietenkään ei saa näkyä yhtään mahamakkaraa eikä finniä naamassa. Ei myöskään "outoa" ilmettä (eli ihan sellasta perus naamaa) eikä myöskään taustalla olevaa vaatekasaa tuolilla. Vähän pitää myös laittaa filtteriä, että rusketus näkyis paremmin.  KOSKA EIHÄN MUA TUOLLA ULKOMAAILMASSA KUKAAN NÄE LIVENÄ. Eihän?! 

Nyt kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin itseänihän mä siinä huijaan, kun muokkailen kuvia ja otan kuvan "parhaimmasta" kuvakulmasta. Hei haloo! Kyllä ne muut ihmiset tietävät miltä näytän livenä ja sehän se todellisuus onkin. Onneksi voin kulkea kadulla sellaisella asenteella, että olen tyytyväinen miltä näytän ja voin esimerkiksi mennä kaupungille ilman meikkiä. Mutta valitettavasti sosiaalisen median luomat ulkonäköpaineet ovat vaikuttaneet minuunkin. 

ONNEKSI OLEN 23-VUOTIAS. Olen saanut elää aikaa, jolloin kuvia otettiin omaksi muistoksi lipaston laatikkoon. Kuvia, joista välittyy tunne. Ei silloin ollut erikoista, jos musta oli kuva, jossa ilme oli hassu tai paidalla pieni jäätelötahra (tai vaikka vähän isompikin puklu). Ne kuvat palauttavat mieleen juuri sen hetken! Siinä hetkessä on jokin muisto. Muisto, joka on mulle tärkeä!

Mikäköhän muisto mulla on tästä..... 

tai tästä.....

 

Jep! Ei mitään erityistä muistettavaa.Tai onhan se hyvä muistuttaa kavereita, että miltä mä nyt näytinkään (tai ainaki melkein näytän). Vai oiskohan tää kuitenki sellasta pientä yritystä kohottaa itsetuntoa ja saada huomiota? 

Pistää kyllä miettimään, että miksi me nykyään jaetaan mahdottoman paljon kuvia, joissa ei ole oikeastaan yhtään mitään!

Omaa instagrammia katsellessani löydän onneksi muutamia kuvia, joissa on oikeasti pääroolissa itse tilanne/ihmiset. (niistäkin tilanteista olen kuitenkin todennäköisesti ottanut ensin muutaman vaihtoehdon ja valinnut parhaimman + filtteri tietenkin)

Puhelimen kuvia kun katsoo, löytyy valtavasti hauskoja kuvia, joita on kiva katsella ja muistella tilannetta myöhemmin tärkeiden ihmisten kanssa. Niitä en kuitenkaan voinut jakaa, koska en ehtinyt ottaa parempaa kuvaa tai sitten en vain lukuisista yrityksisä onnistunut sellaista ottamaan. Ennenhän kuvia otettiin sen vuoksi, että voin palauttaa tilanteen mieleeni ja hymyssä suin selailla niitä ja kertoa tarinaa muille.

Jos nämä kuvat olisivat mulla nyt valokuvakansiossa kotona, voisin helposti näyttää niitä ihan kenelle tahansa, joka kahvipöydässäni istuu (ja tarkoitan oikeasti ketä tahansa). Miksi samoja kuvia ei voi näyttää somen kuvakansiossa? Tätä kuvaa katsoessani tulen aina muistamaan, miten oli hauskaa, kun äitin kanssa pukeuduttiin sattumalta eräänä kesäpäivänä täysin samanlaisiin vaatteisiin. Kuvasta huomaan myös, miten onnellinen ja rentoutunut olen aina mökkireissuilla ja miten tärkeitä ne reissut Itä-Suomeen ovat aina olleet. (tämä voisi olla tyypillinen näky valokuva-albumissa parikymmentä vuotta sitten)

 Tämä kuva on puhelimessani, koska haluan myöhemmin muistaa, miten "rankkaa" opiskelu meillä luokanopeilla joskus on. Kuvasta välittyy ainakin itselleni se, miten huojentunut ja onnellinen olin ainakin vuosina 2013-15 siitä, että olen löytänyt itselleni sopivan ammatin, jossa aidosti viihdyn.

Otsikossa kysynkin: USKALLANKO OOTTAA KUVAN ITSESTÄNI? Ja tässä todella tarkoitan KUVAA, yksikössä. 

Uskallanko ottaa vaikkapa festareilla sen yhden kuvan siitä mahtavasta fiiliksestä ja tilanteesta kavereiden kanssa, kun poljemme ruissiin tai fiilistelemme keikalla. Vain yhden kuvan, jakaa sen somessa ja olla ylpeä, iloinen ja kiitollinen siitä mahtavasta muistosta. Jos siis ylipäätään haluan jakaa elämäni tähtihetkiä somessa (senkään ei tarvitse olla oletus). Uskallanko näyttää todellisen itseni somessa? (livenähän sen usein muut näkevätkin) 

Noh. Onhan tästäkin jo puhuttu paljon ja kaikenlaisia julkkisten aloittamia #meikitönminä-tempauksiakin on jo nähty. Mutta uskallan väittää, että ennen niiden kuvien julkaisemista on tehty tarkka valinta pään asennosta (tietysti vähän vinossa on aina parempi), kuvakulma vähän yläviistosta ja filtterit päälle niin vähän se iho kuitenkin tasottuu, eikä leuka näytä niin leveältä. Ja aika monet näistä julkkissomettajista omaa melko virheettömän ihon, kenties ripsienpidennykset ja huolellisesti nypityt kulmakarvat.

Ehkä sitä ei tule ajatelluksi, että tälläkin esimerkillä saattaa asettaa lapselle tai nuorelle valtavat ulkonäköpaineet. "Vain virheetön iho on kaunis. Posket pitää olla kapeat. Sieraimet ovat luonnottomat jos ne näkyy. Ohuet hiukset eivät saa paljastua." Sitä ei itsekään oikein tiedäkkään, mistä kaikesta lapsi tai nuori saattaa ottaa itselleen paineita. 

Ehkä itsekin kirjoitan tätä blogia osittain sen vuoksi, että pääsisin irti mahdollisimman paljon kaikista niistä kirjoittamattomista säännöistä, joita somessa on liittyen kuvien lisäämiseen. Käyn ehkä läpi asioita, jotta voisin olla sinut itseni kanssa myös linssin läpi. Tällähetkellä minkään kuvan lisääminen ei tunnu mahdottomalta. Olen saanut olla lapsuuden ja nuoruuden sellaisessa ympäristössä (ilman somea), jossa itsetunto on vahvistunut sellaiseksi, että se on nyt ehkä helpompi palauttaa entiselleen. Kovaa kolausta en siis ole somen myötä joutunut kokemaan. Ennen itsetunto vahvistui siitä, kun mummi totesi, että näytätpä Elisa kauniilta ja hyvinvoivalta (itse vähätellen, koska ei ollut se imartelevin paita päällä eikä ripsaria ripsissä). Eihän tuollainen kehu mihinkään riitä. Täytyy saada tykkäyksiä ja vähän lisää tykkäyksiä ja vieläpä niiltä tietyiltä tyypeiltä.  

Mutta erityisesti mietin niitä lapsia ja nuoria, jotka ovat koko elämänsä nähneet valtavan määrän kuvia ihmisistä jotka ovat toki julkkiksia, mutta myös omia lähimmäisiä. Ja nämä äidit, tädit, siskot, opettajat jne ovat lisänneet kuvia, joissa ei näy "virheen virhettä". Ei näy sitä naurahtaessa ilmestyvää pikku kaksaria tai kostean ilman lässäyttämää tukkaa.  Paljon puhutaan siitä miten julkisuuden henkilöt ja media asettavat lapsille ja nuorille paineita.  Entäs kun lapsi näkee, kun oma äiti, sisko, setä tai täti ottaa kuvia, eikä ensimmäinen, toinen eikä vielä kolmaskaan ole julkaisukelpoinen tai edes järkevä säästää? Saatika, jos lapsi on  itse mukana kuvattavana. Mitä jos/kun lapsi ajattelee: "Ahaa, tuollainen kuva ei ole hyvä. Täytyy näyttää paremmalta." Alkoi oikein itseäkin puistattaa, kun tajusin itsekkin tehneeni tätä. 

Lopuksi vielä haluan kuitenkin todeta, että on hienoa, miten kuvaamisesta on tullut monelle harrastus. Kuvien ottaminen on hienoa, ja aion itsekin jatkaa kivojen posekuvien ottamista. Enkä itsekään halua jakaa julkisesti sellaista kuvaa, missä hiihtoladulla räkä valuu poskella tai hampaiden välissä on kokonainen parsakaali. Mutta haluan, että itse ja muutkin lisäisivät MYÖS poseerauskuvien LISÄKSI kuvia, joissa fiilis ja ihmiset ovat pääasiassa. Kuvia, joissa on oikeasti jokin muisto. Kuvia tilanteista, joista riittää se yksi ainut kuva, se eka kuva, joka puhelimeen tallentuu. Jospa uskallettaisiin näyttää itsestämme sitä todellisuutta ja olla ylpeitä siitä. (tai ilman ylpeyttä voi neutraalisti joskus todeta "tämmönen mä oon")

#ekakuva Otin nyt sitten sen tekstissä mainutin ensimmäisen kuvan. Tietty ois kiva jos tässä kuvassa vielä tapahtuis jotain, mutta menköön nyt vaikkapa blogin perustamisen kunniaks. Uskallatko sä ottaa kuvan ja jakaa just sen ensimmäisen? Ja jos uskallat, niin HALUATKO? Tällaisena esimerkkinä ja mallina mä haluan lasten, nuorten ja ihan kaikkien silmissä olla. Pienistä puroistahan muodostuu se iso joki, eiks vaa? 

 

Tässäpä teille vielä loppuun mahtava kuva vuodelta 1998, jossa on tärkeä muisto, tunnetta ja ELÄMÄN KAUNEUTTA. 

Mistä se ajatus sitten lähti?

Niinkuin kaikki parhaat tarinat, tämäkin blogi sai ideansa kalatarinasta. Tai oikeastaan tarkemmin kalakuvasta. Jo pidemmän aikaa olen huomannut kiinnittäväni huomioni siihen, miten olen itsekin muuttunut somen ja älypuhelimen myötä, eikä muutos ainakaan tällähetkellä tunnu kovin hyvältä.

Päässäni pyörii usein paljon ajatuksia siitä, miksi laitan tietynlaisia kuvia itsestäni nettiin ja sitä ennen otan tietenkin kymmeniä kuvia ja valitsen niistä parhaimman. Kuvaa muokkaan tietenkin niin, että näytän "hyvältä" , eli näytän oikeanlaiselta somettajien muokkaamien kriteerien mukaan. Tästä aiheesta löytyy jo paljon kirjoituksia, mielipiteitä ja keskusteluja. Aihe on mielestäni selkeä ja selvästi jo pinnalla.

Voisin lukea muiden kirjoituksia ja purkaa ajatukseni keskustelupalstoille ja kommenttiosioihin. Mutta haluan kirjoittaa blogia siksi, että haluan olla itselleni rehellinen ja oikeasti pohtia käyttäytymistäni somessa ja haluan konkretisoida itselleni omaa älypuhelimen käyttöä ja siihen liittyvää turhautumista ja ahdistumista.

 Miksi sitä pitää sitten niin paljon miettiä? Ehkä haluan tuoda oman luokanopeopiskelijan näkökulman esille ja tehdä itselleni selväksi, mitä tästä somemaailmasta ajattelen. Olen jo nyt ja tulevaisuudessa henkilö, koittaa kovasti kertoa lapsille ja nuorille, miten puhelimen ja netin käyttöä on hyvä rajoittaa ja  somessa saa olla täysin oma itsensä. Ajattelen, että luonnollisuus on kauneutta ja haluan seistä sen ajatuksen takana. Mutta en voi sitä tehdä, ellen ole ensin itselleni rehellinen ja toimi omien arvojen mukaan. 

Se mikä tässä kaikessa nyt mielestäni mättää on se, että itse sisimmässäni ajattelen, että kauneus on katsojan silmässä ja luonne on tärkeämpi jne jne. Puhelimen käyttöä pitäisi rajoittaa ja metsässä liikkua enemmän (tai vaikkapa istuskella kaupungissa jokirannassa). Käpylehmillä voisi leikkiä enemmän ja pihapelit serkkujen ja kavereiden kanssa on aina ollut ykkösjuttu! 

Tuntuu tekopyhältä. Tuntuu tekopyhältä kehoittaa muita rajoittamaan somen käyttöä, vaikka itse olen riippuvainen puhelimesta. Tuntuu tekopyhältä sanoa, että luonnollisuus on mielestäni tärkeintä, jos muokkaan kuviani niin, että oma äitikin sanoo, ettei melkein tunnista niistä mua. Tuntuu tekopyhältä osallistua tempaukseen, jossa lisätään kuva ilman meikkiä, mutta kuvakulma on mietitty tarkkaan eikä valotuksen kanssa pelaamisessa ole järkeä. Ja Olenko itse muka aina läsnä, kun olen vahtimassa sisarusten lapsia? En todellakaan... Puhelin vie huomioni siitä kaikkein tärkeimmästä liian usein. 

Tästä kuvasta se kaikki lähti. 

Olin yhden illan kovin levoton, koska olin kokoajan tekevinäni jotain, vaikka oikeasti selailin vain somea ja odotin muilta uusia päivityksiä ja kuvia (aihe josta riittää paljon kirjoitettavaa). Lopulta alkoi tuntua siltä, että tarvitsen nyt jotain "tapahtumaa" ja päätin lisätä instagramiin uuden kuvan, koska sehän se vasta jännittävää on ja antaa elämälle rikkautta ja rakkautta (Juupa juu). Noh, koska pidän kovin paljon mökkeilystä ja kalastamisesta, päätin lisätä kuvan, jossa pääosassa mielestäni on se mökkireissun tärkein vieras: kala. Tietenkin pistin vähän filtteriä kehiin ja rajailin kuvaa, jotta se näyttäisi kivalta, kokoajan katse siinä SUURIMMASSA ja tärkeimmässä, eli kalassa. Panoin muutamaa nappulaa ja tsädää, kuva oli kaikkien nähtävillä. 

Meni muutama hetki, ja aloin epäröidä kuvaani instassa: " Eihän mulla ollu ees sitä kivempaa takkia päällä, ja jalkojen asentokin on vähän outo. Vähän on kyllä hassu ilmekin ja posketkin näyttää pyöreeltä." Siis ompas ihme, että mökillä ei oo tukka aina yhtä kivasti ku juhlissa ja kalareissulla ei oo edes niitä parhaita ja puhtaimpia verkkareita. Ja aika erikoista et posket näyttää tolta, koska NE ON TOLLASET! Voi jestas! Melkee annoin itelleni avarin poskelle! Tähänkö tää on menny, että MÄ joudun miettimään, ettenkö voisi näyttää muille kuvaa, jossa pääosassa on upea (tosi iso) kala ja siinä sivussa hyvin onnellinen kalastaja! Enkö voi laittaa tällaista kuvaa ilman, että herää ajatus siitä, että nyt se pitää poistaa äkkiä, ettei vain markkina-arvo laske ja saa "tylsän juntin" mainetta. Siis mitä täällä tapahtuu?! Kuvahan kertoo musta paljon enemmän, kuin ne lukuisat kuvat jotka lisään pitkän kuvaus- ja muokkaussession jälkeen, joista oma äiti ei edes tunnista.

TÄSSÄ KUVASSAHAN ON OIKEA ELISA (ja törkeen upee kala) !! 

Kuvasta saankin kiittää äitiä, joka ei ole uppoutunut somemaailmaan. Hän ei kehoittanut katsomaan oikeaan suuntaan tai laittamaan jalkoja nätimmin. Hän ei ottanut montaa kuvaa eri kuvakulmista ja miettinyt miten valo tekee varjoja. Hän otti kuvan hienosta onnellisesta hetkestä! ( ja mä menin sörkkimään sitä filttereillä) 

ITSE EN KOSKAAN (ehkä joskus) kerro kalavaleita! Kalat on aina mahtavia ja suuria ja niiden saamiseen liittyy uskomattomia, mutta totuudenmukaisia tarinoita! (Ihan varmasti totta kaikki)

MIKSI viljelemme "kalavaleita" somessa ja vielä pidämme niiden jakamista TYKÄTTÄVINÄ asioina.

Kuvienlisäyskäyttäytymistä voisi ehkä verrata kalastamiseen: Miksi ei enää riitä tai oikeastaan edes kelpaa, että muille välittyy se hyvä fiilis, että on päässyt kalaan (=on lisännyt aidon tilannekuvan ilman muokkauksia) ja on onnellinen siitä. Pitääkö aina saada se mahtava saalis (=lukuisat tykkäykset), että voi kokea mielihyvää. Eikö mahtavan kalasaaliin saaminen (=mahtavan kuvan ottaminen) tunnu miltään, jos muut, jopa tuntemattomat eivät tiedä siitä?

Seuraavaksi herääkin kysymys:

MIKSI MULLA EDES OLI PUHELIN VENEESSÄ?