Mistä se ajatus sitten lähti?

Niinkuin kaikki parhaat tarinat, tämäkin blogi sai ideansa kalatarinasta. Tai oikeastaan tarkemmin kalakuvasta. Jo pidemmän aikaa olen huomannut kiinnittäväni huomioni siihen, miten olen itsekin muuttunut somen ja älypuhelimen myötä, eikä muutos ainakaan tällähetkellä tunnu kovin hyvältä.

Päässäni pyörii usein paljon ajatuksia siitä, miksi laitan tietynlaisia kuvia itsestäni nettiin ja sitä ennen otan tietenkin kymmeniä kuvia ja valitsen niistä parhaimman. Kuvaa muokkaan tietenkin niin, että näytän "hyvältä" , eli näytän oikeanlaiselta somettajien muokkaamien kriteerien mukaan. Tästä aiheesta löytyy jo paljon kirjoituksia, mielipiteitä ja keskusteluja. Aihe on mielestäni selkeä ja selvästi jo pinnalla.

Voisin lukea muiden kirjoituksia ja purkaa ajatukseni keskustelupalstoille ja kommenttiosioihin. Mutta haluan kirjoittaa blogia siksi, että haluan olla itselleni rehellinen ja oikeasti pohtia käyttäytymistäni somessa ja haluan konkretisoida itselleni omaa älypuhelimen käyttöä ja siihen liittyvää turhautumista ja ahdistumista.

 Miksi sitä pitää sitten niin paljon miettiä? Ehkä haluan tuoda oman luokanopeopiskelijan näkökulman esille ja tehdä itselleni selväksi, mitä tästä somemaailmasta ajattelen. Olen jo nyt ja tulevaisuudessa henkilö, koittaa kovasti kertoa lapsille ja nuorille, miten puhelimen ja netin käyttöä on hyvä rajoittaa ja  somessa saa olla täysin oma itsensä. Ajattelen, että luonnollisuus on kauneutta ja haluan seistä sen ajatuksen takana. Mutta en voi sitä tehdä, ellen ole ensin itselleni rehellinen ja toimi omien arvojen mukaan. 

Se mikä tässä kaikessa nyt mielestäni mättää on se, että itse sisimmässäni ajattelen, että kauneus on katsojan silmässä ja luonne on tärkeämpi jne jne. Puhelimen käyttöä pitäisi rajoittaa ja metsässä liikkua enemmän (tai vaikkapa istuskella kaupungissa jokirannassa). Käpylehmillä voisi leikkiä enemmän ja pihapelit serkkujen ja kavereiden kanssa on aina ollut ykkösjuttu! 

Tuntuu tekopyhältä. Tuntuu tekopyhältä kehoittaa muita rajoittamaan somen käyttöä, vaikka itse olen riippuvainen puhelimesta. Tuntuu tekopyhältä sanoa, että luonnollisuus on mielestäni tärkeintä, jos muokkaan kuviani niin, että oma äitikin sanoo, ettei melkein tunnista niistä mua. Tuntuu tekopyhältä osallistua tempaukseen, jossa lisätään kuva ilman meikkiä, mutta kuvakulma on mietitty tarkkaan eikä valotuksen kanssa pelaamisessa ole järkeä. Ja Olenko itse muka aina läsnä, kun olen vahtimassa sisarusten lapsia? En todellakaan... Puhelin vie huomioni siitä kaikkein tärkeimmästä liian usein. 

Tästä kuvasta se kaikki lähti. 

Olin yhden illan kovin levoton, koska olin kokoajan tekevinäni jotain, vaikka oikeasti selailin vain somea ja odotin muilta uusia päivityksiä ja kuvia (aihe josta riittää paljon kirjoitettavaa). Lopulta alkoi tuntua siltä, että tarvitsen nyt jotain "tapahtumaa" ja päätin lisätä instagramiin uuden kuvan, koska sehän se vasta jännittävää on ja antaa elämälle rikkautta ja rakkautta (Juupa juu). Noh, koska pidän kovin paljon mökkeilystä ja kalastamisesta, päätin lisätä kuvan, jossa pääosassa mielestäni on se mökkireissun tärkein vieras: kala. Tietenkin pistin vähän filtteriä kehiin ja rajailin kuvaa, jotta se näyttäisi kivalta, kokoajan katse siinä SUURIMMASSA ja tärkeimmässä, eli kalassa. Panoin muutamaa nappulaa ja tsädää, kuva oli kaikkien nähtävillä. 

Meni muutama hetki, ja aloin epäröidä kuvaani instassa: " Eihän mulla ollu ees sitä kivempaa takkia päällä, ja jalkojen asentokin on vähän outo. Vähän on kyllä hassu ilmekin ja posketkin näyttää pyöreeltä." Siis ompas ihme, että mökillä ei oo tukka aina yhtä kivasti ku juhlissa ja kalareissulla ei oo edes niitä parhaita ja puhtaimpia verkkareita. Ja aika erikoista et posket näyttää tolta, koska NE ON TOLLASET! Voi jestas! Melkee annoin itelleni avarin poskelle! Tähänkö tää on menny, että MÄ joudun miettimään, ettenkö voisi näyttää muille kuvaa, jossa pääosassa on upea (tosi iso) kala ja siinä sivussa hyvin onnellinen kalastaja! Enkö voi laittaa tällaista kuvaa ilman, että herää ajatus siitä, että nyt se pitää poistaa äkkiä, ettei vain markkina-arvo laske ja saa "tylsän juntin" mainetta. Siis mitä täällä tapahtuu?! Kuvahan kertoo musta paljon enemmän, kuin ne lukuisat kuvat jotka lisään pitkän kuvaus- ja muokkaussession jälkeen, joista oma äiti ei edes tunnista.

TÄSSÄ KUVASSAHAN ON OIKEA ELISA (ja törkeen upee kala) !! 

Kuvasta saankin kiittää äitiä, joka ei ole uppoutunut somemaailmaan. Hän ei kehoittanut katsomaan oikeaan suuntaan tai laittamaan jalkoja nätimmin. Hän ei ottanut montaa kuvaa eri kuvakulmista ja miettinyt miten valo tekee varjoja. Hän otti kuvan hienosta onnellisesta hetkestä! ( ja mä menin sörkkimään sitä filttereillä) 

ITSE EN KOSKAAN (ehkä joskus) kerro kalavaleita! Kalat on aina mahtavia ja suuria ja niiden saamiseen liittyy uskomattomia, mutta totuudenmukaisia tarinoita! (Ihan varmasti totta kaikki)

MIKSI viljelemme "kalavaleita" somessa ja vielä pidämme niiden jakamista TYKÄTTÄVINÄ asioina.

Kuvienlisäyskäyttäytymistä voisi ehkä verrata kalastamiseen: Miksi ei enää riitä tai oikeastaan edes kelpaa, että muille välittyy se hyvä fiilis, että on päässyt kalaan (=on lisännyt aidon tilannekuvan ilman muokkauksia) ja on onnellinen siitä. Pitääkö aina saada se mahtava saalis (=lukuisat tykkäykset), että voi kokea mielihyvää. Eikö mahtavan kalasaaliin saaminen (=mahtavan kuvan ottaminen) tunnu miltään, jos muut, jopa tuntemattomat eivät tiedä siitä?

Seuraavaksi herääkin kysymys:

MIKSI MULLA EDES OLI PUHELIN VENEESSÄ?